Kuusi katossa

Tässä nyt yritetään kaikin tavoin vältellä kaikenlaista siivoamista. Mikä sekin on pakko tehdä piakkoin. Tänään, huomenna... Huomenna luultavimmin...

Tiesittekö muuten, että ennen ennen aikaan hienommissa porvarisperheissä oli tapana sitoa joulukuusi kattoon. Säästyi lattiatilaa. Ja sananmukaisesti kuusen alla saattoi leikkiä ja tanssia. Koko perhe tai suku. Kuusen jalkaan sidottiin astia, jossa oli vettä, niin ettei neulaset ihan heti varisseet lattialle.

Museolehtori kertoi, että heillä tehdään vielä nykyäänkin niin. Perheen kissat kun muuten pääsisivät kiipeämään puuhun. Sekin on kuulema koettu.

Niin meilläkin. Ei kylläkään kissa, vaan koira, eikä kiivennyt puuhun, mutta ihastui kuusessa roikkuviin punaisiin lakkaomenoihin. Töistä tullessa kotona odotti häntäänsä heiluttava iloinen, punainen koira ( oikeasti olisi kuulunut olla valkoinen), punaiset matot ja lattialla makaava kuusi. Omenoista irtosi väriä kaikkeen mahdolliseen. Pois sitä taas ei saanut millään. Koirakin kulki pitkään punakuonoisena ja -tassuisena. Ei naurattanut silloin...

Nyt naurattaa.

Ei sitä koskaan tiedä

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ei edes tulla Lucia-neidoksi.

Tammisaarelaisessa, nykyään kai sanotaan raaseporilaisessa, Blomsterhemmetissä (Siis ei todellakaan hemmetissä, vaan kodissa, mutta mites tuon ruotsinkielisen sanan nyt suomeksi taivuttaisi...) Lucia-neidoksi valittiin kauniisti valkohiuksistunut 101-vuotias rouva. Paljon huonompia eivät olleet seuraneidotkaan. Toinen oli 95-vuotias ja toinen vaivaiset 90. Kauniit rouvat kynttiläkruunut päässä.
Valoa tuomassa.

Ei sitä koskaan tiedä.

Villiä menoa

Tänään sisällä lämpimässä, kun ulkona oli pimeää ja sateista, kynttilät loistivat ja tontut, koko maailman tontut, tanssia vilistivät villisti. Melkoisia tonttuja. Vähän jo tuntui joululta.

Optimisti vesisateessa

Vihdoinkin lunta. Hyvin vähän. Jäljet jäi kuitenkin. Ja hiukan pääsi lumitöitä lapiolla tekemään.

Pikkuinen seitsenvuotias, lämpimästä tänne muuttanut hihkui viikolla märkänä vesisateessa: " Ihanaa, vettä sataa, kohta tulee talvi!" Mahtavaa optimismia, kun itse manasi jatkuvaa sadetta ja pimeyttä.

Mutta nyt tässä valoisassa pimeydessä juhlimme itsenäisyyttämme. Tänä vuonna kotomaassa. Ja juuri nyt linnan juhlia katsellen.

Tervetolua

Meillä töissä on liikkeellä lievähköä muistinmenetystä. Ei muista mennä sinne, minne pitäisi. Siis oikeasti pitäisi. Puolet asioista jää teemättä. Kun ei muista. Keltaiset post-it-laput vain lisääntyvät.  Täytyy vain asetella ne niin, että ne ovat ikään kuin koristeita.

Puhuessa suusta saattaa tulla  ihan mitä vain, kun jo ajattelee jotain muuta. Seitsenvuotiaat ovat hermostumassa, kun saavat välillä nimiä ihan sattumanvaraisesti. Jeanette, Jeannine ja Janina vaihtavat nimiä tuon tuostakin. Eivät kyllä itse haluaisi sitä. Ja eivätkös Anni ja Siiri kuulostakin aivan samanlaisilta, niin että ne voi helposti sotkea?

Eilenkin sanoin, että TERVETOLUA. Mutta en ole onneksi vaivani kanssa yksin. Sitä tuntuu olevan liikkeellä. Ja voin lohduttautua sillä, että huomaan vielä itse puhuvani mitä sattuu. Pienellä sekunnin viiveellä tosin, niin että sanat ovat ehtineet jo suusta pulpahtaa ulos. Mutta muilla on ainakin hauskaa.

Valohoitoa yritetään saada ripustamalla erilaisia valoja ympäri taloa. Nyt juuri olisi aika ihanaa istua, maata, kävellä tai mitä vaan jossain lämpimässä ja aurinkoisessa. Ei muuta kuin villasukat jalkaan ja valot päälle.