Toisella korvalla kuultua

 Tänään seitsemänvuotias kertoi toiselle, että isä ajaa partansa aina tiistaisaamuisin. Pikkasen jäi ihmetyttämään , että vain tiistaisinko...

Vuosia sitten toinen pieni seitsenvuotias kertoi kaverilleen, että hänen isänsä on puoliksi kalju. Toinen hiljeni hetkeksi, mietti ja kysyi, että kumpi puoli. Nii-in.

Sunnuntaita

 Aurinkoa pitkästä aikaa. Koko päivän. Siispä pitkälle lenkille ennen omenahillo-operaatiota. Matkalla keskustelua siitä, onko reipas kävely kuntoa kohottavaa. Laiskana liikkujana olen ehdottomasti sitä mieltä, että on. Ehdottomasti. Kyllä täällä sen verran mäkiä riittää, että hien saa pintaan. Ja jos sitä tekisi säännöllisesti. Ei niin kuin me, kun sattuu huvittamaan. Mies taas sitä mieltä, että kunto kohoaa vain kovalla hiellä ja hengästymisellä, juoksemalla. Emme päässeet yhteisymmärrykseen.

 Meilläkin on täällä Länsiranta. Onneksi ei yhtä levoton kuin kaimansa. Löysimme sieltä kauniin puiston kaikkien talojen keskeltä. Kaunista.

Matkalla oikaisimme koiranäyttelyn poikki. Koiranomistajan taivas kaikkine myyntikojuineen,. Oli ruokaa, kaulapantaa, hihnoja, vaatteita, harjoja, kuljetuskoreja kovina ja pehmeinä versioina, koiranrattaita, siis sellaisia lasterattaiden näköisiä, mutta koirille tarkoitettuja. Näkyi myös käytössä. Hmmm... olenkohan vähän vanhanaikainen, mutta koiranrattaat...

Kotona odotti kaksi kassillista kaneliomenoita. Omien puiden kahdesta omenasta on vaikea hilloa keittää, varsinkin kun toinen on jo syöty. Onneksi on työkaverin satoisat puut, joista riittää muillekin. Nyt on kuorittu, pilkottu, keitetty ja purkitettu yksi kassillinen omenoita. Toinen odottaa huomista.

Vielä pitäisi silittää vaatekasa. Onneksi samalla voi katsoa Hercule Poirottia.

Punakaneli

Takapuoli on turtana koko päivän luennolla istumisesta. Ja sitä ennen autossa Helsingin aamuruuhkassa. Ja jälkeen iltapäiväruuhkassa. Pitäisi varmaankin liikuttaa sitä, mutta kun ei jaksa. Huomenna sitten. 

 Omenapuumme, joka on pari vuotta vain kasvanut, eikä ole lainkaan viitsinyt omenoida, aivan villiintyi tänä vuonna ja kasvatti kaksi omenaa. Toiseen majoittui omenamato ja putosi maahan. Minä söin sen, omenan siis. Toivottavasti en matoa. Toinen punertuu puussa. Taitaapi olla punakaneli.

Ulkona sataa vaihteeksi. Mukavaa kuunnella sateen ropinaa. Sisällä.

Toinen, mikä on villiintynyt näistä syksyn sateista, on pieni nurmikkomme. Koko kesänä sitä ei ole tarvinnut leikata kuin muutaman kerran. Nyt, kun enää ei huvittaisi, saisi olla vähän väliä leikkaamassa.

Oi, kylläpä siellä sataakin.

Mitä ihmettä....

Niin, mitä ihmettä tosiaan. Pitkän tauon jälkeen. Työt ovat alkaneet, rouva tekee töitä täällä Suomessa ja herra jatkaa viikot Tukholmassa. Toistaiseksi. Niin, että tämäkin rouva aina välillä pakkaa kassinsa
( ei tällä kertaa enää matkalaukkua) ja lentää viikonlopuksi Tukholmaan. Ensin, kun on löytänyt halvimmat lentoliput. Istuu lentokentällä, odottaa konetta, katselee ihmisiä, toivoo, että kone lähtee ajallaan ja lentää. Ja takaisin sama juttu. Täytyy tunnustaa, että lentokenttäglamuuri on karissut. Mutta perillä on mukavaa. Ensinnäkin mies on siellä ja Tukholmakin on kaunis kaupunki.

Minulle "selvisi" vasta nyt, että Tukholma on myös Mälaren-järven rannalla. Kaunista. Elokuisen kesäistä.