Optimisti vesisateessa

Vihdoinkin lunta. Hyvin vähän. Jäljet jäi kuitenkin. Ja hiukan pääsi lumitöitä lapiolla tekemään.

Pikkuinen seitsenvuotias, lämpimästä tänne muuttanut hihkui viikolla märkänä vesisateessa: " Ihanaa, vettä sataa, kohta tulee talvi!" Mahtavaa optimismia, kun itse manasi jatkuvaa sadetta ja pimeyttä.

Mutta nyt tässä valoisassa pimeydessä juhlimme itsenäisyyttämme. Tänä vuonna kotomaassa. Ja juuri nyt linnan juhlia katsellen.

Tervetolua

Meillä töissä on liikkeellä lievähköä muistinmenetystä. Ei muista mennä sinne, minne pitäisi. Siis oikeasti pitäisi. Puolet asioista jää teemättä. Kun ei muista. Keltaiset post-it-laput vain lisääntyvät.  Täytyy vain asetella ne niin, että ne ovat ikään kuin koristeita.

Puhuessa suusta saattaa tulla  ihan mitä vain, kun jo ajattelee jotain muuta. Seitsenvuotiaat ovat hermostumassa, kun saavat välillä nimiä ihan sattumanvaraisesti. Jeanette, Jeannine ja Janina vaihtavat nimiä tuon tuostakin. Eivät kyllä itse haluaisi sitä. Ja eivätkös Anni ja Siiri kuulostakin aivan samanlaisilta, niin että ne voi helposti sotkea?

Eilenkin sanoin, että TERVETOLUA. Mutta en ole onneksi vaivani kanssa yksin. Sitä tuntuu olevan liikkeellä. Ja voin lohduttautua sillä, että huomaan vielä itse puhuvani mitä sattuu. Pienellä sekunnin viiveellä tosin, niin että sanat ovat ehtineet jo suusta pulpahtaa ulos. Mutta muilla on ainakin hauskaa.

Valohoitoa yritetään saada ripustamalla erilaisia valoja ympäri taloa. Nyt juuri olisi aika ihanaa istua, maata, kävellä tai mitä vaan jossain lämpimässä ja aurinkoisessa. Ei muuta kuin villasukat jalkaan ja valot päälle.

Pikku oravat

Eilen etsimme ihanassa KUIVASSA syyssäässä metsätonttua lähimetsässä. Ei näkynyt. Rapina kuului vain. Metsän linnut, hiiret ja oravat saivat herkkuja. Jokaisen kiven ja kannon päälle laitettiin pähkinöitä ja siemeniä. Illalla siellä oli varmasti juhlat. Meillä oli piparijuhlat. Ja mehujuhlat.

Ei ole joukkotappelu. Oravat siinä vain hakevat käpyjä. On kiire niitä piilottamaan.

Vihreää. Missä olet, lumi? Vähän on jo ikävä...

Tyttöjen touhua

Me tytöt:
Me juoksemme ympäri taloa kun harjaamme hampaita.
Kun olemme suihkussa niin luemme samalla shampoopulloa.
Nauramme omille vitseillemme ennekuin olemme kerenneet kertoa sen muille.
Me emme tarvitse kelloa koska meillä on kännykkä.
Me sanomme ''mitä''? Vaikka kuulimme mitä sanottiin.
Me vihaamme sitä kun tuuli pilaa kampauksen.
Me katsomme jääkaappiin 10 kertaa päivässä, vaikka emme joka kerta ota sieltä mitään.
Joudumme soittamaan omaan kännykkään löytääksemme sen.
Me katsomme kelloa ja joudumme katsomaan uudelleen koska unohdimme mitä se näytti.
Käännämme tyynyä että voimme nukkua sen viileällä puolella.
Asetamme herätyskellon aikaisemmin jotta voimme nukkua pidempään.
Ennen nukkumaanmenoa laskemme kuinka monta tuntia nukumme.



Tämä on kopsattu ystävän facebookista. Miten ihmeessä niin moni noista pitää paikkansa? Paitsi jääkaappia availen myös muita kaappeja ottamatta sieltä mitään... Ja luen shampoopullon tekstejä, yritän siis, vaikka ilman laseja se on aivan mahdotonta. Muun muassa... :)

Pitkät jalat

Sunnuntaikävelyllä saatiin valoa. Silmät täyteen, kun paistoi niin matalalta. Eipähän tarvinnut laittaa korvavaloja kaamosmasennusta estämään. Näinpähän, että Clas Ohlsonilta sellaisiakin voisi ostaa. 

Pitkiä varjoja oli myös tarjolla . Meikäläisenkin töppöjalat olivat ihan mahtavan mittaiset. Ja kädet kanssa. 

Kotona on vain paras katsoa seinää ja heijastuksia siellä. Ikkunoissa näkyy viime kesän pölyt ja tämän syksyn sateet. Ja pikkuiset sormenjäljet. Saavat olla ja näkyä. Ensi kesään.

Sunnuntaikävelyn lelukaupan pakkoikkuna Vanhassa Kaupungissa odottaa joulua ja jouluostajia. Pakkoikkuna siksi, että on aina pakko tarkistaa, mitä omistajatar ja miehensä ovat ikkunoihin saaneet rakennettua. Mies rakentaa ja omistajatar suunnittelee. Aina jotain kivaa.

Kaunis hiljaisuus

Käsityötunti. Ei niitä hiljaisimpia yleensä.  Milloin lähtee lanka neulasta. Tai menee sataan solmuun. Tai jotenkin ihmeellisesti rispaantuu ja katkeaa. Tai neula katoaa. Milloin nyt mitäkin. Mutta tällä kertaa luokassa oli rauhallinen, keskittynyt tunnelma. Sen huomasi seitsenvuotiaskin ja sanoi kirkkaalla äänellä: "Täällä on kaunis hiljaisuus!"

Kauniisti sanottu.

Nypityt kulmakarvat

Työkaverin hiusten väri oli muuttunut. Sen kyllä huomasin, mutten millään muistanut minkäväriset ne olivat aikaisemmin olleet. Samoin on käynyt usein uuden hiusmallin kanssa. Jotain uutta on, mutta miten se on muuttunut, sitä ei kuolemakseenkaan muista.

Mies  sai uudet silmälasit. Työkaveri sanoi hänelle, että sinulla harvoin näkee laseja päässä. Muuten hyvä, mutta miehellä on aina silmälasit. Joka päivä, koko ajan.

Ehkä vähän huono todistaja todistaja tällä huomiokyvyllä olisi.

Aikanaan minulla oli pitkät selkään asti ulottuvat hiukset. Yhdessä vaiheessa leikkautin ne olkapääpituisiksi. Kampaajalta tultuani kysyin silloin noin 12-vuotiaalta pojaltani, että huomaako tämä jotain uutta minussa. Tämä katsoi minua hetken ja kysyi: "Oletko nyppinyt kulmakarvasi?"