Terapiakävelyä

Ihanassa sunnuntain auringonpaisteessa kävellessä oli vaikea käsittää, että toisella puolella maailmaa yritetään selvitä katastrofista, yritetään löytää kadonneita perheenjäseniä, yritetään selvitä arjesta kaaoksen keskellä, pelon keskellä, uusien uhkien keskellä. Jossain uutisessa pelastunut nainen sanoi, että hän selvisi hengissä, mutta hän ei tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Arki täällä jatkuu normaalina. Mennään töihin, tehdään ruokaa, nukutaan, käydään lenkillä. TV:stä näemme uudestaan ja uudestaan järkyttäviä kuvia tapahtuneesta, ahdistuneista ja epätoivoisista ihmisistä, mutta onneksi myös onnesta itkevistä, jotka ovat löytäneet perheenjäsenensä elossa. Ajatukset ovat siellä.

Uudet uutiset työntävät vanhoja taka-alalle. Japanin tapahtumat peittivät alleen Libyan. Sielläkin kuolee ihmisiä, ihmiset menettävät perheenjäseniään, elävät pelossa ja ahdistuksessa tietämättä minkälainen tulevaisuus on edessä. Nytkin Gaddafi joukkoineen on hyökkäämässä johonkin kaupunkiin. Ajatukset ovat sielläkin.

Paikallisissa uutisissa kerrotaan, kuinka viikon aikana Kööpenhaminassa on ollut kolme ampumisvälikohtausta, joissa osallisina on ollut nuoria miehiä. Viimeisin tapahtui tänä iltana. Jengit ovat aktivoituneet taas. Viikonloppuna puukotettiin parikymppinen mies kuoliaaksi keskellä katua. Viikko sitten äiti tappoi lapsensa ja itsensä. Vähän aikaa sitten isä tappoi kaksi lastaan ja yritti tappaa itsensä. Mikä ihme tätä yhteiskuntaa täällä ja maailmaa vaivaa? Miksi uutinen on useinmiten ikävä ja ahdistava? Onko positiivinen asia uutinen lainkaan?

Alunperin ei ollut tarkoitus olla näin synkkä. Katsoin juuri nimittäin uutisia ja siellä tosiaan oli vain ikäviä ja surullisia uutisia. Onneksi maailmassa tapahtuu mukaviakin asioita. Niin kuin... niin... lapsia syntyy, ihmiset parantuvat, löytävät töitä ja ystäviä. Asioita, joita tapahtuu meidän arkielämässä. Tässä suuressa universaalissa mittakaavassa oma arkemme ei ole niin kovin iso, mutta meidän omassa universumissa se on valtava. Pidetään hyvää huolta siitä. Ja itsestämme.

Luin artikkelin, missä kerrottiin, että kävely on huippujuttu. Se kasvattaa jotain aivojen osaa, joka on tärkeä osa muistamisessa. Se myös lisää tietyn proteiinin tuottamista. Proteiinilla on oma osuutensa uusien asioiden oppimisessa ja muistamisessa. Reippaahkossa kävelyssä keho kuormittuu, aivot saavat happea, mieli virkistyy. Ajatukset juoksevat/virtaavat, joskus löytyy jopa ratkaisu moniin ongelmiin. Kävellessä voi ihailla kaupunkia, metsää, luontoa, katsella ihmisiä, kuvitella ja haaveilla. Jokaisen lenkin jälkeen pää on kirkkaampi. Jopa sateisen lenkin jälkeen. Saappaat jalkaan ja sadetakki päälle. Kävely on kivaa.

Sunnuntaina terapiakävelimme kaupunkiin brunchille Kalaset-nimiseen ravintolaan, jossa jokainen pöytä ja tuoli on erilainen. Mikä mistäkin hankittu. Ruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti. Listalla oli myös kasvisvaihtoehtoja. Suosittu paikka, johon joutui ainakin sunnuntaina jonottamaan, mutta ei ihan mahdottoman kauaa. Jos joskus Kööpenhaminaan tulette, kannattaa kokeilla. Kalaset, Vendersgade 16, Nørreportin aseman lähellä.